Turhuuksien turnajaiset

Yritän kirjoittaa huonoa runoutta
kädenlämpöisistä ajatuksistani
ja tukahdetuista tunteistani
tammikuussa
kello 23:22
huoneessani
Sörnäisissä
Helsingissä
Suomessa
vuonna
2013

viereisessä
huoneessa
huutaa
kaksi äänekästä
muijaa jotka
molemmat
etsivät
täyttymystä
pullon
pohjasta

enkä minä ole kukaan
 sanomaan siihen
mitään

sillä jokaisen meidän
taistelumme ovat
 kesken

ja
jossain
 panssareittemme
alla
 kenties on
 vielä pehmeä
 ihminen
jonka
saatamme
tavoittaa
 tai
tavata
vielä
kerran

mutta
 emme
tänään.

Kaikki on surullista

Nuoruus on huono runo
joka puhuu vain itselleen.

Kauniit tytöt,
hölmöt pojat
kaikki se on
surullista.

Rakkaus
voitti joskus
jossain kaukaisella
mantereella
sodan näkymätöntä
vastaan ja
tuhannet
saivat
nimensä
kiveen.

Nyt jäljellä
ovat vain
likaiset narrit
nauramassa
omalle
mahdottomuudelleen.

Elämäni miehille

Juopuneita öitä
savuisia aamuja

liesituulettimien,
siltojen, kattojen,
teidän voimanne
ja oman
voimattomuuteni
alla.

Olen antanut itsestäni
kaiken ja en mitään
olen halveksinut,
säälinyt ja ihaillut
teissä itseäni.

Olen kirjoittanut
kymmeniä lauluja,
lukuisia runoja ja
näytelmänkin
siitä miten
naurettavan
vaikeaa
on olla
kaunis
ja miten
kaunista
kaiken
vaikeus
on.

Ja kaiken
päätyttyä
uudestaan
ja uudestaan
luulen oppineeni jotain
vaikka ainoa mikä
on vahvistunut
on oma turhamaisuuteni.

Ehkä se on minun rakkauttani.
En tiedä riittääkö se mihinkään.
Mutta se on kaikki teille.

Ja sitten joskus
vuosien kuluttua
kun olette naimisissa
kauniiden vaimojenne kanssa
jotka ymmärtävät teitä
voitte aina muistella
kuinka surullinen
ja hieno tapaus
olikaan Liila Jokelin.